tiistai 5. marraskuuta 2013

Jokin minussa liikahti

Hän on sylissäni. Tuhiseva, potra poika.  Katsoo silmiin, etsii äidin katsetta. Tästä sylistä sitä ei löydä.  Ähinää ja jokeltelua, sydämestä (tai vatsasta) asti tulevaa hymyä, sydäntä särkevää itkua. Hän on sylissäni, minun lihan ja veren jälkeläinen. Ei minun, silti niin lähellä sydäntä. Jokin minussa liikahti. 

Hän on sylissäni. Pieni, tuhiseva suloinen tyttö. Minun. Oma. Meidän oma. Niin rakas. Ähisee ja tuhisee. Pieni mytty ison sängyn pohjalla, pieni kahden sydämen valloittava mytty. Etsii äidin katsetta ja löytää. Sen rakkauden määrää ei voi mikään mitata. Oma. Minun. Meidän.  
Jokin meissä liikahti, ikuisiksi ajoiksi. 

Se on sylissäni. Kiharat, vaaleat hiukset. Vaaleanpunainen mekko. Joulupukki sen toi. Ei se ähise, mutta se on minun. Oma nukkeni. Kauniita vaatteita sille puin. Vaunuissa työntelin ja harjoittelin. Nukutin uneen ja kauniisti puhuin. Lapsen pienellä sydämellä hoivasin ja harjoittelin. Jokin minussa liikahti.

Olin pieni. Ähisin ja tuhisin. Olen ollut kiltti, niin minulle kerrottiin. Minua hoivattiin, puettiin, sylissäkin pidettiin. Kunpa muistaisin ja sen rakkauden tuntisin. Kyllä se siellä oli, uuden elämän keskellä. Olin minä. Minä olin. Olen. Varmaankin jokin minussa sai heidän sydämensä  liikahtamaan.

Pieni, tuhiseva poika sylissäni ja kuin syöksykierre tulivat ajatukset, tunteet, välähdykset menneestä. Valtasivat mielen ja saivat aikaan puron, kyynelten pienen puron. Muistojen puron. Jossain siellä, ryppyjen ja juonteiden takana on pieni tytön tylleröinen. Mummon kanssa tyttö kulki pitkin metsäteitä ja isojakin teitä, pitkiä matkoja. Mummo hieroi, kuppasi, hoiti, huolehti. Monista ihmisistä huolehti. Tyttö kuunteli ja oppi. Ihasteli ja ihmetteli. 

Äitikin hoiti ja huolehti. Naapureista. Sukulaisista. Talon rapuista ja pihan poluista. Matkalipuista ja rannerenkaista. Perheestäkin huolehti. Yksin ja yhdessä. Pieni tytön tylleröinen seurasi ja kuunteli. Huolehti siitä, jolla oli vaaleanpunainen mekko ja jonka toi joulupukki. 

Äidiksi tulin ja kovasti opettelin hoivaamaan ja huolehtimaan. Rakkautta antamaan ja osoittamaan. Kaikkea niitä sydämen liikahduksia julki tuomaan. Tulihan niitä, hyviä ja huonoja liikahduksia. Mummon ja äidin oppeja, omia ja yhteisiä kokeiluja. Pieni tytön tylleröinen niitä seurasi, pieni pojan palleroinen myös. Kunpa olisin osannut sitä rakkautta osoittaa ja hellyyttä antaa. Eväitä matkalle, tarpeeksi hyviä ja ravitsevia eväitä. Ettei nälkä vaivaa kesken kaiken. Jospa jokin heissäkin olisi liikahtanut.

Mummo, minä. Minä olen, niin, olen mummo. Hoivaan ja huolehdin, perheestä ja toisistakin.  Mikä se on, joka on sydämessä liikahtanut niin vahvasti, pienestä tytön tylleröstä lähtien ja jatkaa liikahtamistaan. Se jokin, mikä pistää hoivaamaan ja huolehtimaan. Omista ja vieraista. Mummon omastakin. Siitä, joka ähisee ja tuhisee, nauraa leveästi ja itkee katkerasti. Jokin minussa liikahtaa, kovasti ja jytisemällä. 








 

 

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti