tiistai 5. marraskuuta 2013

Jokin minussa liikahti

Hän on sylissäni. Tuhiseva, potra poika.  Katsoo silmiin, etsii äidin katsetta. Tästä sylistä sitä ei löydä.  Ähinää ja jokeltelua, sydämestä (tai vatsasta) asti tulevaa hymyä, sydäntä särkevää itkua. Hän on sylissäni, minun lihan ja veren jälkeläinen. Ei minun, silti niin lähellä sydäntä. Jokin minussa liikahti. 

Hän on sylissäni. Pieni, tuhiseva suloinen tyttö. Minun. Oma. Meidän oma. Niin rakas. Ähisee ja tuhisee. Pieni mytty ison sängyn pohjalla, pieni kahden sydämen valloittava mytty. Etsii äidin katsetta ja löytää. Sen rakkauden määrää ei voi mikään mitata. Oma. Minun. Meidän.  
Jokin meissä liikahti, ikuisiksi ajoiksi. 

Se on sylissäni. Kiharat, vaaleat hiukset. Vaaleanpunainen mekko. Joulupukki sen toi. Ei se ähise, mutta se on minun. Oma nukkeni. Kauniita vaatteita sille puin. Vaunuissa työntelin ja harjoittelin. Nukutin uneen ja kauniisti puhuin. Lapsen pienellä sydämellä hoivasin ja harjoittelin. Jokin minussa liikahti.

Olin pieni. Ähisin ja tuhisin. Olen ollut kiltti, niin minulle kerrottiin. Minua hoivattiin, puettiin, sylissäkin pidettiin. Kunpa muistaisin ja sen rakkauden tuntisin. Kyllä se siellä oli, uuden elämän keskellä. Olin minä. Minä olin. Olen. Varmaankin jokin minussa sai heidän sydämensä  liikahtamaan.

Pieni, tuhiseva poika sylissäni ja kuin syöksykierre tulivat ajatukset, tunteet, välähdykset menneestä. Valtasivat mielen ja saivat aikaan puron, kyynelten pienen puron. Muistojen puron. Jossain siellä, ryppyjen ja juonteiden takana on pieni tytön tylleröinen. Mummon kanssa tyttö kulki pitkin metsäteitä ja isojakin teitä, pitkiä matkoja. Mummo hieroi, kuppasi, hoiti, huolehti. Monista ihmisistä huolehti. Tyttö kuunteli ja oppi. Ihasteli ja ihmetteli. 

Äitikin hoiti ja huolehti. Naapureista. Sukulaisista. Talon rapuista ja pihan poluista. Matkalipuista ja rannerenkaista. Perheestäkin huolehti. Yksin ja yhdessä. Pieni tytön tylleröinen seurasi ja kuunteli. Huolehti siitä, jolla oli vaaleanpunainen mekko ja jonka toi joulupukki. 

Äidiksi tulin ja kovasti opettelin hoivaamaan ja huolehtimaan. Rakkautta antamaan ja osoittamaan. Kaikkea niitä sydämen liikahduksia julki tuomaan. Tulihan niitä, hyviä ja huonoja liikahduksia. Mummon ja äidin oppeja, omia ja yhteisiä kokeiluja. Pieni tytön tylleröinen niitä seurasi, pieni pojan palleroinen myös. Kunpa olisin osannut sitä rakkautta osoittaa ja hellyyttä antaa. Eväitä matkalle, tarpeeksi hyviä ja ravitsevia eväitä. Ettei nälkä vaivaa kesken kaiken. Jospa jokin heissäkin olisi liikahtanut.

Mummo, minä. Minä olen, niin, olen mummo. Hoivaan ja huolehdin, perheestä ja toisistakin.  Mikä se on, joka on sydämessä liikahtanut niin vahvasti, pienestä tytön tylleröstä lähtien ja jatkaa liikahtamistaan. Se jokin, mikä pistää hoivaamaan ja huolehtimaan. Omista ja vieraista. Mummon omastakin. Siitä, joka ähisee ja tuhisee, nauraa leveästi ja itkee katkerasti. Jokin minussa liikahtaa, kovasti ja jytisemällä. 








 

 

 
 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Jospa minäkin

Jospa minäkin muutaman sanan ryhtyisin julkistamaan, elämästäni, sydämeni sykkeistä. Niin paljon on erilaisia rytmejä sydämeni sykähdellyt. Jospa minäkin niistä ajatuksia saisin kasaan. Lapsuudesta aikuisuuteen, pitkä tie kuljettu, yksin ja yhdessä. Jotain on vielä edessäpäin, sykkeitä tuntemattomia.

Vuosi sitten tuli elämää täyteen maagiset 50 vuotta. Naisen elämää, pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Niin se vain hurahti,  se kasvaminen aikuiseksi naiseksi. Kasvaminen, suuntaan jos toiseen. Aikuiseksi, kyllä vain ja ei aina kuitenkaan. 

Joskus mieli halajaa niihin pikkutytön onnellisiin, tietämättömiin ja iloisiin aikoihin. Letit hulmuten juosten kerrostalon pihamaalla ja mummolan vihreällä nurmella. Elämä edessä, eläen vain juuri tätä päivää, lapsen innolla uskoen kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Mieli halajaa ja sydän sykähtelee muistojen mukavuudesta. Oi niitä aikoja...

Niistä muistoista palasen jos toisenkin voin lohkaista tuleville sukupolville. Jospa niistä jotain iloa tai hyötyä vaikka olisi. Historian kulkua, sukupolvien viestejä menneestä tuleville. Ainakin ne voivat toimia lapsenlapsille mukavina iltasatuina. Silloin kun mummo oli nuori... 

Jospa minäkin muutaman sanan, silloin tällöin, tuon sinulle ja minulle. Sydämeni sykkeitä, päivieni pohdintoja. Muutoksen tuulia vuosien varrelta ja tulevaisuudenkin. Äidinkielen opettajani joskus aikoinaan sanoi: Täällä oppilaitoksessa sinun pitää kirjoittaa oikeaoppisesti, kieliopin mukaan, isot alkukirjaimet, pisteet, pilkut. Mutta jos kirjoitat joitain itsellesi, vapaasti, ilman oppilaan statusta, voit kirjoittaa oman mielen mukaan. Ilman isoja alkukirjaimia, ilman pisteitä, pilkkuja. Jos niitä joitain siis joskus puuttuu, se on vain kirjoittajan vapautta. kirjoittaa ihan vain itselleen sinulle minulle hänelle

Tänään on näin, huomenna sykkii hitaammin tai hiljemmin. Kohta tulee tasan vuosi siitä puolivuosisadan juhlapäivästä. Niin vain sekin vuosi hurahti, jonnekin jäin leijumaan. Ja isoja tapahtumia sisällään pitäen. Niistä sykkeistä myöhemmin. Nyt on näin.